Hei taas minä ja muut.

Kävin hiljattain vaa'alla ja ilmeisen onnistuneesti olen saanut hillittyä masikseeni liittyvää pahaa tapaa; lohtu syömistä. Tai jos totta puhutaan syöminen oli siitä menosta kaukana. Muinaisen Rooman aikainen mässäily olisi osuvampi kuvaus meikäläisen ruoka-orgioista.

Mässäily ei taida olla kovin yleinen masennuksen liittolainen, ruokahaluttomuus lienee yleisempää?

Omalla kohdallanikin tuli oltua viikkoja kahvi- tupakka linjalla kunnes ruoan himo iski ja sitten kaikki syötäväksi kelpaava olikin vapaata riistaa. Kun aloittaa pizzalla (Quattro valkosipulilla kiitos),joka huuhdotaan alas puolellatoista litralla pommacia, jatketaan aurajuustolla ja asiaan kuuluvilla rypäleillä sekä kekseillä, jälkkäriksi litra jätskiä (Aino vanhan ajan vanilija- mansikkaa sen olla pitää) niin Roomalais tyylinen välioksennus olisi ollut paikallaan. Mutta minähän en oksentanut, ehei, hetken sulattelua ja kohta olin taas jääkaapilla katsomassa josko löytyisi vielä jotain "pientä naposteltavaa". Touhu oli aikas järkyttävää mutta taivas, että siitä tuli hyvä olo! Ei sitä suotta sanota lohtu syömiseksi mutta asialla on tietty kääntöpuolensa. Kun on valmiiksi niin puhki, ettei jaksa liikkua juuri muualle kuin sängystä sohvalle ja mättää sapuskaa tuohon tyyliin niin eikä parane vuoden on- off syömisen jälkeen ihmetellä jos vaaka näyttää 30kg enemmän ja isännän venyneet , puhkipieretyt verkkarit ovat ainoat vaatteet jotka mahtuvat päälle.

Ole siinä sitten seksikäs ja naisellinen kun tunnet itsesi entistä rumemmaksi ja nuhruisemmaksi. Sitten sitä rypee entistä syvemmissä pohjamudissa ja syö vielä lisää, kun siitä tulee parempi olo... Voi kun suhtautuisin seksiinkin yhtä intohimoisesti kuin ruokaan niin, isännällä ei olisi paljon valittamista... Noh, ei siitä sen enempää ainakaan tällä kertaa.

Pointti on vaan se, että itsekurini on parantunut viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana vaikka röntöstelen edelleen silloin tällöin. Tosin napostelu rajoittuu nykyään pussilliseen fanipaloja. Farkut mahtuvat päälle jos vedän vatsan sisään vetskaria vetäessä ja olo on, ei nyt hyvä mutta parempi. Onpahan taas jotain syytä hymyilemiseen :)

Ääähh, mä sekoilen täällä taas. Tällä kertaa blogin päivityksen merkeissä. Kun siirsin "Potilas X" historiikkini tänne edellinen tarinani siunatusta cipralexista kommentteineen katosi jonnekin... En ole mikään it-guru joten kirjoitus jäänee sille tielleen. Eipä tuo ollut edes kovin pitkä vuodatus, kunhan hyperventiloin lääkärini suunnitelmia lääkityksen vähentämiseksi. "Onks pakko jos ei taho?" toivottavasti ei sillä mä en ole valmis luopumaan lääkityksen luomasta turvatyynystä masista vastaan.

Selailin netistä masennus aiheisia juttuja ja törmäsin todella hienosti tehtyyn kuvaan, jossa masentuneen maailma pistetään hyvin osuvasti pähkinänkuoreen. Linkitin sivun nimellä "yksi kuva, tuhat sanaa". Osuvana kuvana pidän myös tuolla yläreunassa lymyävää Edward Munch:n "Huuto:a".

Wikipedian mukaan Munch kuvaili huudon syntyä seuraavasti:

"Kävelin polkua pitkin kahden ystävän kanssa – – aurinko oli laskemassa – – yhtäkkiä taivas muuttui verenpunaiseksi – – pysähdyin, tuntien itseni uupuneeksi, ja nojasin aitaan – – sinimustan vuonon ja kaupungin yllä oli verta ja tulisia kieliä – – ystäväni jatkoivat kävelyään, ja minä seisoin siinä, vapisten ahdistuksesta – – ja tunsin loputtoman huudon kulkevan läpi luonnon."

Hei Minä.

Koppatohtorini ehdotti, että onnettoman päiväkirjanpito yritykseni sijaan alkaisin kirjoittaa kirjeitä itselleni ja näin blokaten se käy varsin näppärästi. Päiväkirjat ovat niin pirun henkilökohtaisia, on jotenkin helpompaa kirjoittaa anonyymisti välittämättä siitä kuka tekstiä lukee tai jättää lukematta.

Mistä sitä sitten pitäisi aloittaa? Sairastumiseeni ei oikeastaan liity minkäänlaista dramatiikkaa. Ei tapahtunut mitään ihmeellistä elämän mullistusta tai vastaavaa. Masennus hiipi kimppuun pikkuhiljaa, kutsui sitten vielä mukaansa kaverinsa paniikkihäiriön ja a'vot. Meikäläinen löysi itsensä parkumassa työterveyslääkärin vastaanotolla. Tuosta on noin yhdeksän vuotta.

Sen kummempia jaarittelematta todettakoon, että ensimmäisestä laskusta tokenin aika pian, paniikkihäiriöt jäivät pois ja toipumista seurasi useamman vuoden lääkityksetön jakso jolloin voin ja elin normaalisti. Ongelmana on vain se, että minä olen liian kiltti, minä en osaa sanoa ei ja pari vuotta sitten mopo karkasi uudestaan. Ja voin sanoa, että todella karkasi, meikäläinen kun ei vauhtisokeudessaan huomannut, että mikään olisi vialla. Mies yritti patistella lääkäriin mutta " enhän mä hullu ole"! Mitä väsyneempi ja passiivisempi olin, sen enemmän yritin olla tehokas, iloinen ja vaikka mitä.

Maailmasta tuli pimeä huone. Paikka jossa ei nähnyt, kuullut tai tuntenut yhtään mitään. Elämässäni ei ollut mitään muuta kuin työ ja ihmettelen vieläkin, ettei siippa lähtenyt nostelemaan kun tilanne kärjistyi niin pahaksi, että näin suosikki kirjailijaani lainaten; en ollut enää edes huutoetäisyydellä täysijärkisyydestä. Haaveilin ajavani auton romuksi, jos vaikka käsi tai jalka katkeaisi ja sitten saisi sairaslomaa ihan oikeasta syystä ja siten levättyä.

Itsetuhoiset ajatukset saivat lopulta meikäläisenkin havahtumaan todellisuuteen ja sain välittömästi akuutti ajan mielenterveysongelmiin erikoistuneelle lekurille. Onneksi sain ajan heti kun soitin, jos olisi pitänyt odottaa vaikka seuraavaan päivään olisin varmaan keksinyt sata tekosyytä sille etten tarvi lääkäriä ja perunut ajan. Ja mä pelkäsin niin paljon, etten edes jaksanut seurata odotushuoneen känniläisten kiihkokristittyjen riidanhaastamista maahanmuuttaja perheen kanssa. Ympärillä sattui ja tapahtui mutta minä vaan istuin ja pelkäsin mitä lääkäri sanoisi.

Mä pelkäsin, ettei mua oteta vakavasti vaan mulle nauretaan. Sanotaan ettei mussa ole mitään vikaa ja passitetaan takaisin kotiin. Mä pelkäsin, että mut otetaan liiankin vakavasti. Julistetaan itselleen vaaralliseksi hulluksi ja teljetään suljetulle osastolle. Miten helvetissä senkin sitten työkavereille selittäisi.

Mut otettiin vakavasti, muttei passitettu suljetulle. Lääkitys päälle ja parin kuukauden sairasloma. Pyysin, ettei lekuri merkitse sairaslomatodistukseen sairauden syytä ja paperiin pistettiin koodi rytmihäiriöille mikä omalla tavallaan pitikin paikkansa vaikka en ollutkaan saanut pahoja paniikkikohtauksia. Lieviä "järistyksiä" vain. Aika pian saikkarin alettua ystävä edellisestä duunipaikastani soitti ja kysyi miten minä voin. Ennen kun ehdin keksiä mitään näppärää hätävalhetta hän täsmensi: "Miten sä OIKEASTI voit?" Oli pakko tunnustaa miten asiat oikeasti on. Vaikka olin sitten vihdoin ja viimein suostunut puhumaan masennuksestani mieheni kanssa oli helpottavaa puhua myös jollekin sellaiselle, joka ei niin sanotusti ole ihan niin lähellä. Kävin mä psykiatrillakin kaksi kertaa mutta kun se ehdotti ratkaisuksi lapsen tekemistä ja äitiyslomalle jäämistä, totesin, että mulla on parempaakin käyttöä rahoilleni kun maksaa tuollaisista neuvoista 80€ /h.

Olisi pitänyt kiltisti jonottaa kunnalliselle puolelle mutta kun vointi parani, vanha kunnon "ei tartte auttaa" mentaliteetti nosti taas päätään. Aloin vähentää lääkitystä ja vaikka maailma muuttui vuoristoradaksi, jossa olin vuoroin todella korkealla ja vuoroin tultiin vielä lujempaa alas, mä vähensin lääkitystä entisestään. Kyllä pitää pärjätä ilmankin.

Tällä kertaa en onneksi päästänyt vointiani niin pahaksi kuin viimeksi ja lopulta oli otettava lusikka kauniiseen käteen ja tunnustettava, että mä tarvitsen apua. Tästä valaistumisesta on nyt puoli vuotta. Lääkitys maksimissa ja otetaan päivä kerrallaan. Käyn kunnallisella koppatohtorilla sekä terveyskeskus lääkärilläni säännöllisesti. Ja miltä nyt sitten tuntuu? Eipä kummemmalta. Siunattu Cipralex pitää mielen pimeän huoneen suljettuna ja vaikka mieliala aaltoilee edelleen ovat mainingit loivia. Tässä sitä nyt sitten ollaan.

Yllättävää, että tästä tuli näinkin pitkä avautuminen vaikken ole mitään kirjoittaja tyyppiä. Ja mikä tässä nyt sitten on tarkoituksena? En minä vaan tiedä. Teen työtä käskettyä, eikä tää tunnu oikeastaan hassummalta. Voipi olla, että kirjoitan vielä uuden kirjeen itselleni. Maybe...